Pappi vai kokki?

Onko mahdollista toimia pappina vain sillä perusteella, että on teologian maisteri? Antaako akateeminen koulutus riittävät valmiudet niinkin merkittävään tehtävään kuin sielunpaimen? Onko minulla itselläni kutsumus tuohon työhön vai olenko vain komean statuksen perässä opiskelemassa papiksi? 

Vaikka olen vasta hyvin alussa omissa opinnoissani, en silti voi välttyä ajattelemasta tulevaisuutta ja omaa kykyäni toimia seurakunnan palvelijana. Otetaan esimerkiksi saarna, joka olennaisena osana liittyy tulevaan ammattiini. Saarnan tehtävä on ensisijaisesti tuoda esiin Kristusta ja olla Kristuksen puhetta seurakunnalle. Siinä kohtaa itseni on ainakin asetuttava hyvin nöyrälle paikalle, kuinka minä kurja syntinen voisin ikinä olla kelvollinen puhumaan Jumalan puolesta? Äkkiä ajateltuna tuollainen vastuu saa polveni vapisemaan ja äänen juuttumaan kurkkuun. Kuinka minä, joka ei aina itsekään ymmärrä Raamatun sanomaa, osaisin sitä selittää muille? 

Kun miettii kirkon pitkää traditiota, ei ajatus omasta riittämättömyydestä yhtään helpota. Kirkon historia pitää sisällään sen verran kovan luokan ajattelijoita ja viisaita, ettei yksi laivakokki siinä seurassa ole juuri mitään. Jo tämän päivän suomalaiset kirkon vaikuttajat näyttävät olevan itselle saavuttamattomalla tasolla mitä tulee teologiseen ajatteluun. Kuinka siis voisin tuoda mitään uutta tai arvokasta julistukseen? Joku toinen on varmasti jo sanonut samat asiat paremmin. 

Entäs sitten sielunhoidon tilanteet? Voiko sielunhoitaja jatkuvasti kokea suurta voimattomuutta ja avuttomuutta ihmiselämän tragedioiden edessä? Eikö sielunhoitajan pitäisi pystyä lohduttamaan surevaa ja ahdistettua? Tai tarjota toivoa toivottomille? Ei minusta ole siihenkään, sillä liian usein jään sanattomaksi. Enkä usein osaa nähdä toivoa vaikeuksien keskellä. En edes omalla kohdallani, vaikka minulla pitäisi olla henkilökohtainen suhde kaiken toivon antajaan, Kristukseen.

Ehkäpä olisi parempi vain tyytyä osaansa ja osaamiseensa. Sen kun tiedän, että minulle olisi mahdollista olla onnellinen kokkinakin. Tehdä oma osani yhteiskunnassa, maksaa veroni ja elää elämääni. Silti tahdon jotain enemmän. Jotain sellaista, missä tiedän olevani jatkuvasti haastettu. Jotain sellaista, missä joudun jatkuvasti kamppailemaan itseni kanssa. Jotain sellaista, minkä jälkeen voin sanoa yrittäneeni parhaani saada kaiken potentiaalini aktualisoitua.

Jos usko olisi järjellä perusteltavissa aukottomasti, ei Jeesus olisi syntynyt talliin jonnekin hevonperseeseen. Jos usko olisi ihmisviisaudella löydettävissä, eivät apostolit olisi olleet köyhiä kalastajia. Jos usko olisi hienoja ajatusrakennelmia, ei ihmeitä tarvittaisi. Mutta risti onkin hullutus tämän maailman viisaille. Se on jotain, mikä muuttaa ihmisen kokonaan. Se on henkilökohtainen suhde maailman luojaan, kaikkivaltiaaseen ja rakastavaan Jumalaan. 

Me ihmiset voimme vain himmeästi heijastaa sitä rakkautta mikä Jumala on. Siinä kohtaa on toki arvokasta ja hyödyksi jos osaa puhua vakuuttavasti. Arvokkaampaa on kuitenkin hiljainen läsnäolo, se että vain kuuntelee. Hienoilla puheilla on hyvä viihdyttää kuulijaa, mutta jos puhe ei saa minkäänlaista tarttumapintaa kuulijan omaan elämään, on se vain sanoilla leikkimistä. Ja kuinka muuten voidaan löytää sitä tarttumapintaa, ellemme osaa kuunnella. 

Evankeliumi on yksinkertainen, jopa oppimaton kalastaja saattoi sen ymmärtää ja välittää eteenpäin; Jumala tuli ihmiseksi, eli ihmisen elämän ja oppi tuntemaan ihmisen. Ja silti Hän rakastaa ihmistä niin paljon, että uhrasi itsensä saadakseen ihmisen takaisin yhteyteensä. 

Jos siis evankeliumi on yksinkertaisuudessaan tämä ja minulla on korvat joilla kuunnella lähimmäisiäni, niin miksen siis voisi julistaa ja olla läsnä kun joku tarvitsee kuuntelijaa. Olinpa sitten pappi tai kokki.

Missä joukoissa seison?

Kun mietitään luterilaista liturgiaa, koen jonkin asteista vierautta aihetta kohtaan. Tämä johtuu varmasti siitä, että luterilaisena olen verrattaen nuori. Kirkkoon liittymisestäni on noin vuosi, eikä tuossa ajassa tietenkään voi vielä syntyä kovin syvää suhdetta liturgiaan tai jumalanpalveluskulttuuriin ylipäätään. Rakkaampi itselle on vapaampi, omin sanoin toimitettu, tai toteutettu jumalanpalvelus.

Luterilaisuuden käyttämä kirkkokäsikirja on toisaalta nerokas ja hyvä apuväline jumalanpalveluksen toteuttamiseen. Miksi pyörä pitäisi joka sunnuntai keksiä uudelleen? Selkeä kaava ja kirkkovuoden mukaan vaihtuva teema helpottaa jumalanpalveluksen seuraamista. Yhtä osaa seuraa toinen, jolloin vuosien saatossa jokainen alkaa muistamaan missä järjestyksessä asiat tapahtuvat. Näin saavat myös kristinuskon keskeiset teemat kukin vuorollaan oman sunnuntainsa.

Vapaissa suunnissa eri teemojen toistuvuus on satunnaista. Jokainen saarnaaja kun puhuu siitä minkä Henki on hänen sydämelleen laskenut. Itse jumalanpalveluksen kulku ei suoranaisesti seuraa mitään virallista liturgista kaavaa, vaikka usein toistuukin samankaltaisena. Tämä asettaa "kokousta" johtavalle henkilölle omanlaisensa roolin seurakunnan ilmapiirin tunnustelijana. Lauletaanko enemmän kuin alunperin on sovittu, vai käytetäänkö enemmän aikaa rukoukselle. Tai vaihtoehtoisesti jätetäänkö jokin osio pois, jos saarnaaja sattuu puhumaan arvioitua pidempään.

Itse pysähdyin tänään myös sen "jännän" äärelle, että kun kysytään luterilaiselta rakkainta messun osaa, pystyy hän vastaamaan melko helposti. Esitäppä kysymys helluntailaiselle, ei hän välttämättä edes ymmärrä kysymystä. Hänelle käsitykseni mukaan jumalanpalvelus näyttäytyy enemmän yhtenä kokonaisuutena, korkeintaan jaotteluna: saarna ja muu. (Tässä esimerkissä tarkoitan helluntailaisuuden perinteistä muotoa ja sunnuntain päätilaisuutta, "city-seurakuntalaisuus" ja muu uudempi suuntaus voi nostaa esiin vielä ylistyksen omana jumalanpalveluksen osiona) Toki ehtoollinen kuuluu omana osanaan myös helluntailaiseen jumalanpalvelukseen, tosin harvemmin kuin luterilaisilla.

Kumpi näistä jumalanpalveluksen toteutustavoista on sitten parempi? Aloittaessani kirjoittamaan tätä tekstiä oli tarkoitukseni osoittaa vapaan jumalanpalveluksen paremmuus, mutta nyt joudun toteamaan kyvyttömyyteni tehdä tuon kaltaista johtopäätöstä. Molemmilla tavoilla on omat vahvuutensa ja samalla heikkoutensa. Luterilainen liturgia takaa järjestyneemmän ja samalla selkeämmän jumalanpalveluksen kulun. Samalla se mahdollistaa systemaattisen Raamatun opetuksen ja edesauttaa tarkastelemaan kirkkovuoden tekstejä uusista näkökulmista ja painotuksilla. Antaapa kirkkovuosi ja sen kolme vuosikertaa myös mahdollisuuden kierrättää samaa tai hieman modifioitua saarnaa uudestaan ja uudestaan. Onko se sitten itselle mielekäs tapa toimia, jää kunkin papin oman harkinnan varaan.

Vapaan jumalanpalveluksen etuna voi pitää liikkumavaraa toteutuksen suhteen sekä mahdollisuutta erityisen ilmapiirin huomioimiseen. Myös Pyhän Hengen toiminnalle annetaan selkeästi enemmän tilaa ja mahdollisuuksia. Saarnaa ei ole sidottu mihinkään tiettyyn Raamatun kohtaan tai teemaan, jolloin jumalanpalvelusten opetuksellinen anti voi olla hyvinkin laaja-alainen. Tässä on toki omat ongelmansakin, kuten opetuksen fokuksen katoaminen tai opetuksen yksipuolistuminen. Toisaalta Pyhän Hengen innoittama saarnan aihe voi kohdistua suoremmin kuulijoiden elämäntilanteisiin.

Olisiko siis aihetta koittaa löytää jonkinlainen synteesi näiden kahden hyvän tavan välille ja voisiko silloin jumalanpalvelus tulla vielä paremmaksi? Vai ovatko kummankin jumalanpalveluksen tavan taustalla olevat teologiset painotukset niin kaukana toisistaan, ettei minkäänlaista synteesiä ole mahdollista muodostaa? Onko siis mahdollista olla sekä luterilainen, että helluntailainen, vai täytyykö minun valita puoleni?

Ulkopuolinen omassa elämässään

Jos luulit sen olevan helppoa, opiskella teologiaa ja olla samaan aikaan töissä täysillä tunneilla baarissa, olit väärässä. Tuossa yhdistelmässä ongelmaksi tulee aika. Sitä kun ei tahdo löytyä enää itsestään huolehtimiseen tai tenttikirjojen lukemiseen. Tilanne ei kuitenkaan ole missään määrin mahdoton. Hyvällä suunnittelulla nuo ajankäytön ongelmat on ratkaistavissa. Mutta tämä ei ole varsinainen aiheeni tällä kertaa, vaikka samoilla alueilla liikutaankin.
Suuremman ongelman muodostaakin kahden täysin erilaisen "maailman" yhdistäminen tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Kymmenessä vuodessa en ole siinä vielä onnistunut. Suurimman osan tuosta ajasta olen siirtänyt toisen vain syrjään ja koittanut sopeutua toiseen. Silti jossain taustalla tuo toinen "maailma" saa oloni tuntumaan vailinaiselta tai enemmänkin ulkopuoliselta. Baarissa koen olevani liian vakaumuksellinen ja uskovien keskellä liian maallinen.
Luultavasti näin ei kuitenkaan oikeasti ole, muutoin kuin omassa mielessäni.

Kuolleen kielen opiskelua - paskamyrsky vesilasissa

Syksy on viimein alkanut. Sen tietää ainakin siitä, että kreikan kielen opiskelu alkaa - taas. Vuosi sitten onnistuin innokkaasti seuraamaan opetusta n. kuukauden, kunnes alkuhuuma ja aika lopahtivat. Tänä syksynä olen muokannut muita aikataulujani niin, että ajankäytön puolesta pystyn olemaan paikalla kaikki kurssin luennot. Kuinka sitten motivaation käy, on täysi arvoitus. Luennoitsija ei sitä ainakaan lisää, joten itsekuria tullaan tarvitsemaan paljon. Eihän varsinaisen kielen pitäisi olla mahdoton, ovathan niin monet tästäkin kurssista selvinneet. 

Koska viime vuonna jo aloitin tämän kurssin, uskallan ohittaa ensimmäisen luennon opetuksen aktiivisen seuraamisen ja keskittyä bloggaamiseen. Vaihtoehtoisesti olisin voinut lähteä istumaan Humpalle, mutta silloin olisin vain alkanut jännittää iltapäivän kahvihetkeä. Ja voihan täällä jotain vahingossa tarttua mukaan. Epäilen tosin, koska tähän mennessä luento on toistunut lähes sanatarkasti viime syksystä. 

Myös samat tekniset ongelmat toistuvat. Mikään ei tunnu olevan vaikeampaa kuin saada luentosalin äänentoistoa toimimaan yhteistyössä esityslaitteiden kanssa. Tai voihan ongelma olla käyttäjissäkin. Se taitaa olla yleisin vika tuollaisissa tilanteissa.

Ei perse! Miten tätä kurssia pystyy oikein istumaan, kun meinaa hermo palaa jo alkumetreillä. Jos oikein kovasti yrittäisi, saattaisi tuota käsialaa oppia lukemaan. Tarinoinnin logiikkaa? - tuskin tulen ymmärtämään ikinä. Siinä varmaan suurin syy miksi en aio opiskella yhtään ylimääräistä eksegetiikan kurssia, ellei niitä pidä prof. Thuren. 

Taidan lähteä kirjastolle etsimään käsiini tieteenfilosofian kirjaa... 

Ihmemies murroksessa - "kerro mitä kaikkee miehen tulee olla"

Oletko koskaan ollut heinätöissä? Itselläni on ollut useampana vuotena etuoikeus osallistua isäni niityn niittoon. Siinä kun kasaa heinää ja kuljettaa niitä pois niityltä, ehtii pohtimaan kaikenlaista maan ja taivaan väliltä. Aikanaan päätökseni lähteä opiskelemaan teologiaa, syntyi juurikin heinätöiden lomassa. Tänään taas mietin mitä on tapahtunut miehelle? Ja siitä olisi nyt tarkoitus jotain yrittää kirjoittaa. 

Itse olen kasvanut aikaan, jolloin MacGyver oli kova jätkä. Ihmemies joka selvisi tilanteesta kuin tilanteesta kekseliäisyytensä, teknisen taitavuutensa ja sveitsiläisen linkkuveitsensä avulla. Ja olipa hän vielä romanttinen hölmö ja herrasmieskin. Tosin jälkimmäiset ominaisuudet eivät vielä nuoren pojan huomiota saaneet 80-luvulla, vaan kiitos sarjan uusintojen, on Ihmemiehestä auennut uusi puoli viime aikoina. 

Myös oma isäni edustaa tuollaista "ihmemies"-mallia. Joka on kokonaisuudessaan auennut itselleni vasta viimeisten vuosien aikana. Lapsuudessa isäni oli aavistuksen etäinen auktoriteetti, jota vastaan olen omat taisteluni käynyt ja aikanaan vannonut pyhästi, ettei minusta tule ikinä samanlaista kuin isäni. Onkin ollut mielenkiintoista ystävystyä oman isänsä kanssa. Ehkä se vaati vuosien vierimistä ja välimatkaa. Sitä, että molemmat oppivat olemaan onnellisia. 

Olen siis saanut isältäni miehenmallin, joka pitää sisällään pelottoman suhtautumisen omilla käsillä tekemiseen, älä osta mitään mitä pystyt tekemään itse. Omavaraisuuden ihanne on myös myöhemmällä iällä tullut itselleni merkityksellisemmäksi. Kokkina nautin suunnattomasti, jos voin käyttää itse keräämiäni tai kasvattamiani raaka-aineita. Hieman karrikoiden voisi sanoa miehenmallini olevan melko "metsäläinen". Luontoa on hyvä tuntea ja arvostaa, niin se antaa aarteitaan hyödynnettäväksi. Ehkäpä kuvaavin tavoite tälläiselle tyypille voisi olla pyrkimys sopusointuun. Ainakin itsessäni löydän tuon tavoitteen voimakkaana. 

Sitten tullaankin ristiriitaan, kun tälläistä olemisen mallia yritetään soveltaa nykyiseen urbaaniin yhteiskuntaan. Ihmemiehet ovat jääneet 80-, viimeistään 90-luvulle. Nykyään mieheltä vaaditaan jotain ihan muuta. Täytyy menestyä, olla jotakin. Täytyy saavuttaa niin paljon kuin mahdollista, täytyy pitää itsestään huolta ja olla silti niin kuin ei välittäisi mistään. Pitää mennä koko ajan eteenpäin. Suunnalla ei kai muuten ole väliä. Kunhan vain aina eteenpäin. Kiltteys ja kunnollisuus taitavat olla vain hyväksikäytettäviä arvoja. Muuta markkina-arvoa niillä tuskin on. 

Kukapa se määrittää mitä miehen tulee olla. Nainen. Eihän tässäkään ole kyse mistään muusta kuin lisääntymisestä. Nainen hakee lapsilleen lauman vahvinta urosta, sitä jolla on ne parhaat geenit ja mies koittaa parhaansa mukaan vakuuttaa naaraan omasta erinomaisuudestaan ja geeniperimänsä laadusta. Muutos on siis luonnollinen, siinä missä aikaisemmin piti pystyä turvaamaan jälkeläisten kasvu metsästämällä, kalastamalla tai viljelyllä, tarvitaan siihen nykyään paksu lompakko. Jos entisten aikojen ihmemies ei pysty päivittämään osaamistaan helposti myytävään muotoon, on hän voinut saavuttaa mielenrauhan ja tasapainon omaan elämäänsä, mutta hän on auttamattomasti jäänyt tappiolle kilpailussa maapallon kansoittamisesta omalla siemenellään. 

Onneksi olen oman osani liikakansoituksen eteen jo tehnyt, joten voin rauhassa jatkaa itsekästä taisteluani mielenrauhan ja sopusoinnun saavuttamiseksi. 

Siitä elämän tarkoituksesta...

Mitäpä jos sanoisin, ettei elämällä lopulta ole tarkoitusta. Sellaisen kuvan voisi ainakin saada, mikäli Saarnaajan kirjaa lukee. Siellä kun kovin usein toistetaan kaiken olevan vain "turhuutta ja tuulen tavoittelua". Kuoleman korjatessa satoaan, jää ihmisestä vain katoava muisto ja kaikki hänen vaivannäkönsä valuu tyhjiin. Aarteitaan ei kukaan tiettävästi saa mukaansa, vaan tulevat sukupolvet perivät kaiken, lopulta unohtaen kuka oli se joka nuo aarteet alkujaan keräsi.
Itselleni tuli jopa hieman yllätyksenä, että Saarnaajan kirjan kirjoittaja(t) tiivistävät ihmisen elämän tarkoituksen kahteen tehtävään:
1. Rakasta Jumalaasi!
2. Nauti työsi hedelmistä!
Kaikki muu on "turhuutta ja tuulen tavoittelua".
Kieltämättä elämän tarkoitukseksi nuo aluksi tuntuvat kovin heppoisilta asioilta, mutta jos noita tarkastellaan lähemmin, ainakin itse löydän niistä omalle elämälleni riittävän tarkoituksen. Se, että rakastan Jumalaani, tarjoaa tavan elää elämääni suhteellisen terveesti. Se sisältää mielestäni kunnioituksen elämää itseään kohtaan, niin omaani kuin muiden. Työnsä hedelmistä nauttiminen kaikessa yksinkertaisuudessaan voi olla vaikka sitä, että istutettuaan omenapuun pääsee poimimaan ensimmäisen omenan siitä. Tai kun palkkapäivänä hankkii itselleen "jotain kivaa".

Elämä on oikeasti yksinkertaista, uskotko?

Vuosipäivä - johdatus elämän tarkoitukseen

Tänään tulee vuosi täyteen vakinaista juomanlaskua. Olen jossain määrin vaikuttunut saavutuksestani, sillä edellisen kerran olen ollut näin pitkään saman työnantajan palveluksessa neljä vuotta sitten. Sen jälkeen ovat työsuhteeni olleet huomattavasti lyhyempiä, määräaikaisia ja muutenkin liikkuvaisempia.
Tämän vuoden aikana olen yrittänyt löytää itsestäni sitä aikuisempaa asennoitumista työhön ja olemiseen muutenkin. Nyt ei ole enää pätkätöiden aika, vaan täytyy alkaa tienaamaan tasaista toimeentuloa. Toisin sanoen tulla aikuiseksi, niin kuin vanhempani aikuisuuden mieltävät.
Tässä kohtaa sisäinen teinini hyppää esiin ja alkaa vaatia itselleen viihdykettä, "vauhtia ja vaarallisia tilanteita", päämäärätöntä haahuilua elämyksestä toiseen.
Näiden sisäisten vaatimusten ristitulessa, olen alkanut huomata kantavani itsessäni jonkin asteista syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa. Enimmäkseen se tulee esille vapaapäivinä. Varsinkin, jos olen ollut päivän tekemättä mitään ja vain levännyt. Luullakseni tuo tunne kumpuaa ajatuksesta, että tähän ikään mennessä olisi pitänyt saavuttaa paljon enemmän konkreettisia aikuisuuden statussymboleita. Omistusasunto, auto, parisuhde, lapsi tai kaksi, korkeakoulututkinto, kovapalkkainen työ, lomaosake ulkomailta. Tai vaihtoehtoisesti olisi pitänyt olla jo kuudetta vuotta reppureissulla jossain Aasian viidakoissa, ilman stressiä urasta tai muusta maallisesta.
Mitäpä sitten, jos on jo ehtinyt hankkia, niin aikuisuuden symbolit kuin vaihtoehtoisen kapinallisen kokemukset. Onko teesin ja antiteesin tulos aina synteesi? Elämäänsä kyllästynyt harhailija, joka ei löydä lopulta arvoa omistamisesta, eikä omistamattomuudestakaan. Jolle elämä on samaa paskaa eri päivänä. Voiko tuolloin löytää elämälleen minkäänlaista tarkoitusta? Tässä meitä voi mahdollisesti auttaa Saarnaajan kirjan kirjoittajat. Mutta siitä lisää seuraavassa osassa...

Sillä välin voit nauttia Tauno Palon esittämänä laulusta "Väliaikainen"

Kesä ja kärpäset

Tosin nämä kärpäset purevat ja ovat muutenkin ikäviä. Pöllärillä ei siis mikään ole muuttunut, paarmat, itikat ja mäkäräiset kiusaavat aivan niin kuin kymmenenkin vuotta sitten. Myös jalkapallo on säilyttänyt jossain määrin asemiaan suosituimpana ulkoilumuotona. Uimisen jälkeen tietenkin. Niin, mie olen leirillä, jos se sattui olemaan vielä epäselvää. Oma roolini täällä on lähinnä hengailla ja pitää huolta että saunat ovat aikanaan lämpimät ja käsienpesu paikoilla riittää paperia ja saippuaa. Ei siis liikaa stressiä tai vastuuta, menee vähän loman piikkiin. Ja parasta on se, että pääsee monesti päivässä valmiiseen ruokapöytään, ARVOSTAN!
Jos jotain negatiivista tästä kaikesta pitää löytää, niin se että tajuaa kymmenen vuoden hurahtaneen vauhdilla ohi. Eihän siitä ole niin pitkä aika kun olin sivarissa päiväkodissa. Ja nyt ne pikkutytöt sieltä ovat täällä leirin isosina. Järkyttävää ja toisaalta aika jees.
Että näiden päivien nostalgia-annos saadaan varmasti täyteen on aivan pakko silloin soittaa Petraa, eikä mitään uutta vaan niitä klassikko albumeita "Unseen Poweria" ja "Beyond Beliefiä". Tällä kertaa vain joutuu tyytymään spotifyn versioihin c-kasettien sijaan. Tunnelma siitä hieman kärsii kun yhteys tykkää toimia hetkittäin.
Parasta leirillä olemisessa on ehdottomasti se, ettei täällä tule juuri mietittyä työasioita. Ja lapset kyllä nopeasti vievät ajatukset nopeasti pois arkisista asioista. Jos ei muuten, niin viimeistään siinä vaiheessa kun joku saa päähänsä kiivetä lipputankoon ja leikkiä teräsmiestä lipun toimittaessa viitan virkaa.
Vaan vaikka kuinka leppoisaa täällä onkin, on silti leirin jälkeen mukava palata kotiin ja normaaliin arkeen. Viisitoista vuotta sitten saattoi täällä leirikeskuksessa viettää useita viikkoja kesästään, mutta se oli viisitoista vuotta sitten. Ehkä sitä on tullut mukavuuden haluiseksi ja oman kodin rauha on kuitenkin jotain mistä nauttii aavistuksen enemmän kuin leirielämästä. Sisävessa, suihku ja oma sänky, asioita joita ilman voi kyllä elää, mutta jos ei ole pakko, en sitä tee.

Kissa pöydälle - seurakunta

Joku aika sitten otin vastaan haasteen kirjoittaa seurakunnasta. Samaan haasteeseen osallistuu kahdeksan muutakin teologian opiskelijaa, jokainen omalla tyylillään ja omista näkökulmistaan. Itse heräsin äsken todellisuuteen sen suhteen, että julkaisupäiväksi oli sovittu tämä päivä. Siispä on aika ottaa pieni tauko remontista ja jakaa muutamia kokemuksia seurakunnasta ja sen merkityksestä itselleni. 

Seurakunta on ollut jollain tavalla mukana elämässäni jo varhaisesta lapsuudesta. Vanhempani olivat mukana vähän siellä sun täällä seurakunnan toiminnassa ja me lapset kuljimme mukana enemmän tai vähemmän mielellämme. Ja sitten oli leirikeskus, jossa vanhempani toimivat useita vuosia talonmiehinä.  Niiltä vuosilta opin että seurakunnan talkoot tarkoittavat sitä, että viisi ihmistä ilmestyy paikalle ja kotiin pääsee vasta myöhään. 

Seurakuntaan liityin uskovien kasteen kautta 11-vuotiaana. Vaikka elämä myöhemmin onkin heitellyt sinne tänne, en tuota tekoani ole katunut milloinkaan. Parikymppiseksi asti olikin aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnoissa ja ottamassa vastuuta varkki- ja nuorisotyössä, kunnes tuli päivä jolloin aloitin työt baarissa. Jo aiemmin alkanut aktivoitumiseni poliittisesti, oli mielestäni saanut muutamat seurakuntalaiset huolestumaan uskoni tilasta ja kyseenalaistamaan valintani. Baarityön myötä minusta tuli heille täysi luopio. Jossain määrin näin taisi lopulta käydäkin. 

Ei varmaankaan tarvitse edes sanoa, että osallistumiseni seurakunnan toimintaan jäi vähäiseksi tuona aikana. Paluun seurakunnan yhteyteen tein kolmen vuoden kuluttua, kun reissullani päädyin Helsinkiin ja siellä Saalemiin. Yllättävää kyllä, löysin oman paikkani sieltä ja sain ottaa jälleen hieman vastuutakin. Elämä meni siinä kohtaa oikein mallikkaasti. Sitten työ alkoi ottaa enemmän aikaa ja tuli nainen, joka vei mukananaan. Usko kuihtui ja sai olla nurkassa viime kevääseen asti, jolloin tein jälleen uusia tunnusteluja seurakuntayhteyteen. Nyt oli vuorossa paluu alkuun, eli Joensuuhun. Monta asiaa tuntui muuttuneen kymmenen vuoden diasporan aikana, mutta jotain kovin nostalgistakin koin Siionin penkissä istuessani. Ehkä se oli jotain kotiinpaluun kaltaista tunnetta. 

Vaikka sanotaankin, että usko on henkilökohtainen asia, on se myös yhteisöllinen asia. Siksi seurakuntayhteys on mielestäni erityisen tärkeä. Seurakunnan tarjoama sosiaalinen ympäristö parhaimmillaan saa ihmisen elämään omaa uskoaan todeksi. On tietenkin helpompaa olla samankaltaisesti ajattelevien ihmisten ympäröimänä ja saada tukea omalle maailmankuvalleen. Ja mikä parasta, seurakunnan yhteydessä voi myös etsiä ja kyseenalaistaa. Enkä pidä ihan mitättömänä asiana sitäkään, että seurakunnassa ihmisen on mahdollista toteuttaa lahjojaan ja erityisosaamistaan. Itse en pysty soittamaan tai laulamaan niin kauniisti kuin moni muu, mutta keittiössä pääsen loistamaan, koska se on jotain mitä rakastan tehdä. 

Vaikka seurakunta on minulle rakas paikka ja siellä usein koen oloni hyväksi, on sinne monesti kovin vaikeaa saada itseään. Ajankäyttö on seurakunnankin suhteen vaikeasti hallittava asia. Jumala minua siinäkin auttakoon.

Muut haasteeseen osallistuvat löydät tästä:

Anu Backman - Stidit ristissä - http://stiditristiin.blogspot.fi/
Heidi Brand - Heidikatarina - http://heidikatarina.blogspot.fi/
Markus Finnilä - Webtuaginta - http://webtuaginta.blogspot.fi/
Kasperi Hakalisto - Keskellä, piilossa, välissä -http://jossainpiilossa.blogspot.fi/
Atte Hokkanen - Teologinen tuoppi -http://tuopillinenteologiaa.blogspot.fi/
Kari-Antti Kitunen - Juomanlaskijan teologiaa -http://karstu.blogspot.fi/
Janne-Pekka Mustonen - Japen nurkka -http://japennurkka.blogspot.fi/
Sami Siltanen - Välimerkityksiä -http://vlimerkityksi.blogspot.fi/

Tylsä sunnuntai

Se taitaa olla taas aika tehdä ratkaisuja, joiden lopputulemaa ei osaa arvailla kaikessa laajuudessaan. Työnkuvaan vaikutus olisi olennaisin, opintoihin heijastumia varmasti esiintyisi. Kuitenkin uusi toimenkuva olisi nykyisellä ydinosaamisalueellani ja jo sen ajatteleminen saa minut innostumaan tavalla, jollaista en ole hetkeen kokenut. Ja tittelikin olisi aika hieno. Käytäntö tulisi olemaan cateringia, paluuta keittiöön josta olen jonkin aikaa pyrkinyt pois. Lisukkeena yrittäjyyttä, ilman yrittäjän riskiä.

Miten siinä kohtaa mahtaa käydä tavoitteilleni ammatinvaihdon suhteen, on vielä mahdoton sanoa. Ehkä sekin vielä onnistuu tai sitten löydän uuden tien kuljettavakseni. En ole voinut välttyä ajatukselta, että olisin luovuttaja jos opinnot jäisivätkin kesken. Niissäkin on aika paljon lopulta kyse siitä, että olen halunnut ja haluan näyttää pystyväni suorittamaan akateemisen tutkinnon. Niin itselleni kuin maailmallekin. Mutta tarvitsenko sitä voidakseni olla onnellinen, en usko. Aiheutanko läheisilleni pettymyksen, luultavasti. Niitä on kyllä aiheutettu muutenkin, joten ehkä siinä ei yksi lisää liikaa hetkauta.

Joka tapauksessa aika tulee näyttämään kuinka tässä käy. Itse olen kuitenkin valmis ottamaan vaadittavan askeleen kohti uutta haastetta ja unelmaa. Siinä mielessä kyllä voin kokea olevani siunattu, että olen voinut valita monista unelmista ne toteutettavat ja toteuttaa ne. Ei kai se ihan jokaiselle niin mene.

Määräaikaiskatsastus

Viimeksi jo kirjoittelin keväästä, nyt se on lopulta täällä konkreettisesti, ei vain tuoksuna räntäsateessa. Konkreettista kevään tuloa on itselleni auton määräaikaiskatsastus. Se täytyy suorittaa huomiseen mennessä, joten olen asian kanssa hieman etuajassa. Viime vuonna muistan kiertäneeni katsastusasemia yrittäen saada katsastusaikaa Kirpulle, samalla kun katsastuksen takaraja lähestyi tuntien päähän. Silloin tuloksena katsastuksesta oli kuukauden lisäaika ja lista korjattavista vioista. Tänä vuonna toivon saavani kaiken kerralla kuntoon, päivää ennen ajoajan umpeutumista. Luultavasti saan huomautuksen ainakin renkaista, niissä kun on vielä nastat alla.
Omassa elämässä tulee myös määräaikaiskatsastuksen aika, itselläni se on usein näin keväisin, jolloin tarkastelen hieman kulunutta vuotta ja omaa elämääni suhteessa niihin suunnitelmiin ja haaveisiin, joita minulla on ollut. Tämän vuoden katsastus on vielä kesken, eikä vielä ole mahdollista suoraan sanoa, meneekö elämäntilanne katsastuksesta läpi vai palautetaanko se vikalistan kera. Mitään isoa vikaa ei kyllä ole havaittavissa.

Kevät taitaa olla täällä...

Tosin kun katson ulos baarin ikkunasta ei heti tule mieleen keväiset asiat. Lunta on joka puolella ja lisää sataa kaiken aikaa. Kuitenkin jokin tuolla ulkona viestittää lähestyvästä keväästä. Yö on eri värinen kuin talvella, samoin sen tuoksu on muuttunut. Aikaisemmin en ole kiinnittänyt huomiotani näihin merkkeihin, enkä osaa sanoa miksi ne nyt osuivat havaintomaailmaani. Ehkä sopivaan kohtaan osunut loma sai aikaan tarpeeksi kontrastia, että pienen muutoksen maailmassa saattoi havaita.
Henkilökohtaisesti tämä kevät on tietynlaisen vakiintumisen aikaa. Pian tulee vuosi täyteen exoduksestani, siitä kun palasin takaisin Joensuuhun. Ensimmäinen lukuvuosi yliopistoa alkaa olla taputeltu ja työssäkin päivät seuraavat toisiaan lähes samankaltaisina. Nykyään voin jo sanoa tietäväni millaista on arkeni ja olen siihen melko tyytyväinen. Eikä lähestyvä kolmenkymmenen vuoden rajakaan pelota liikaa. Olenko siis onnellinen?
Onnellisuus on vaikea käsite määritellä. Tai sitä se on ainakin itselleni. Kauppaneuvos Tuura määritteli oman onnellisuutensa hyvällä kunnolla ja bisneksien luistamisella. Omalla kohdallani en löydä aivan yhtä yksinkertaista määritelmää. Minulle onnellisuus voisi olla sitä, että saan tehdä mielekästä työtä, jossa voin kokea arvostusta sekä henkistä että materiaalista (se tarkoittaa rahaa). Se on myös tasapainoisia ihmissuhteita, joihin voin tuoda jotain autentista ja saada itselleni jotain erityistä. Onnellisuus on lisäksi fyysistä kosketusta, jossa voi osoittaa tunteita ilman että tarvitaan sanoja.
Näin määritellyn onnellisuuden kohdalla joudun toteamaan etten ole onnellinen. Kuitenkin voin toisinaan kokea onnellisuuden hetkiä. Onnellisuuden täytyy siis olla jotain muutakin, kuin edellä määrittelemäni. Tietenkään en väitä edellä olevan määritelmän olevan täydellinen, siihen tuskin koskaan päästäänkään. Mutta miten sitten määritellä noita hetkiä, jolloin voin kokea olevani onnellinen vaikkei se olisikaan pysyvänä tilanani.
Jospa onnellisuus tuleekin siitä, että jokin lakkaa olemasta.
Näin on ainakin buddhalaisen filosofian mukaan asian laita. Halun sammuessa ihminen saavuttaa nirvanan, autuuden tilan jossa ei ole enää mitään. Kiehtova ajatus sinänsä, kun en enää halua mitään, onko minulla silloin kaikki? Tai kääntäen, jos minulla on kaikki, haluanko silloin enää mitään? Ja ennen kaikkea, olenko silloin onnellinen? Nopeasti mietittynä luulisin olevani silloin vain tylsistynyt.
Oma onnellisuuteni on usein liittynyt keskeneräisyyteen joka on matkalla kohden täydellistymistään.
Jääköön onnellisuus toistaiseksi ja siirrytään takaisin kevääseen. Kevät nimittäin tekee minut levottomaksi. Vaikka aiemmin mainitsinkin tämän kevään olevan vakiintumisen aikaa, on keväässä itselleni aina kyse myös voimakkaasta tarpeesta muutokseen. Jokin sisälläni herää talviunestaan ja alkaa repiä itseään esiin. Tähän levottomuuteen olen useasti vastannut muuttamalla jotain elämästäni. Tänä vuonna se vielä on edessä ja innolla jään katsomaan mitä tämä kevät vielä tuo tullessaan.

Lomalle

Asiakkaat alkavat ärsyttää ja muutenkin hymy on unohtunut jo usean viikon ajan jonnekin. On siis aika lopettaa työnteko hetkeksi ja poistua maasta. Tällä hetkellä ajatus sille tielle jäämisestä houkuttelisi kovasti. Kuitenkaan tässä kohtaa ei tarvitse vielä töihin paluuta miettiä ja voi keskittyä rauhassa suunnittelemaan erinäisiä tapoja unohtaa työ.

Kokonaan en tule pääsemään arkea pakoon. Muutamia opiskeluun liittyviä töitä täytyy saattaa lomallakin loppuun. Tosin luentotiivistelmien kirjoittaminen palmun alla voi olla osaltaan rentouttavaakin. 

Eniten lomaltani odotan kuitenkin ystävien tapaamista. Jännä nähdä kuinka ihmiset ovat lähes vuoden aikana muuttuneet, jos edes ovat. Suurin muutos on varmasti tapahtunut minussa itsessäni. Saarijuoposta on tullut teologian ylioppilas, keittiöpäälliköstä baarimikko. Miten mahtaakaan vaikuttaa vakaumukseni voimistuminen? Olenko muiden silmissä muuttunut liikaa, vai olenko ollenkaan?

Oli miten oli, huomisen jälkeen mie vaihdan pakolliset sosiaaliset kontaktit vapaaehtoisiin ja itse valitsemiini. Huomisen jälkeen mie olen L O M A L L A ! 

Taisteluni...

Tänään alkoi päässä soimaan Bass`n Helenin laulu "Taisteluni". En edes muista koska olen tuon laulun viimeksi kuullut. Levy, jolta se löytyisi, on kadonnut jo vuosikymmen sitten. Laitetaan se tähän, jos et kyseistä laulua tiedä entuudestaan.

Omat ajatukset ovat tänään olleet epäonnistumisessa ja omassa vajavaisuudessa. Opinnot eivät suju, pisteitä ei saa kasaan ja muutenkin tuntuu ettei pää riitä maisteriksi. Ehkä minun pitäisi vain tyytyä osaani ja lopettaa haaveilu alan vaihdosta tai siitä että voisin olla enemmän. Ei minun uskollani vuoria siirretä, ei olla esikuvana tai rohkaisuna kenellekään. Olen tapojeni ja paheitteni orja ja vaikka kuinka päätän vapautua niistä, seuraavassa hetkessä olen yhä vahvemmin niiden vallassa. 

Silti, vaikka minusta tuntuisi miltä, saan uudestaan tulla ristin juurelle. Väsyneenä, voimattomana, rakkaudettomana. 

Kuinka voikaan yksi laulu koskettaa jotain, mitä en enää tiennyt olevan olemassa. Kuinka voikaan yksi laulu lohduttaa lohdutonta.

Taisteluita tulee ja menee. Ne kuuluvat olennaisesti kasvamiseen ja elämään muutenkin. Tämän kertaisesta taisin selvitä voittajana. Ja nyt ihmettelen mikä tällä kertaa olikaan niin suuri asia, että piti tähänkin avautumiseen alkaa? Jotain elämää suurempaa se oli, sillä hetkellä.
Loppujen lopuksi teini-iän kriiseillä ja lähenevän kolmenkympin kauhulla ei ole niin paljoa erilaista. Tarkoitan sitä, että molemmissa näkökyky asioiden mittasuhteisiin katoaa hetkeksi. Kolmenkympin kriisissä tosin taitaa olla jo hieman enemmän perspektiiviä, mihin yrittää asioita saada mahdutettua.
On jotenkin kovin lohdullista, että voi elää kriisinsä läpi, eikä sitä tarvitse koittaa tukahduttaa tai vältellä. Ehkei niitä tarvitsisi näin julkisesti läpikäydä, mutta en näe siinä mitään haittaakaan. Sanoo ihminen, joka toisaalla harmittelee yksityisyyden menettämistä koska on töissä asiakaspalveluammatissa. Ristiriitaista, kyllä, elämä on.
Toisaalta, on tehtävä ero tietämisen ja tuntemisen välillä. Monet saattavat tietää minustakin paljon, jopa enemmän kuin itse tiedän, mutta eivät he silti tunne minua. Toisinaan minusta voi nähdä vain varjon, toisinaan juuri tuo varjo toimii vaikkei sitä näe. Kompleksista, ristiriitaista ja silti niin kiehtovaa.

Herra, 
sinä joka tunnet minut paremmin kuin kukaan muu,
paremmin kuin tunnen edes itseni,
armahda minua. 
Rakasta minua, 
sillä aina en siihen itse pysty.
Anna armosi tulla elämääni, 
niin että osaisin olla armollinen itselleni.

Hyvää Ystävänpäivää rakas ystävä!

Hyvää Ystävän päivää!

En ole oikein aiemmin ymmärtänyt ystävänpäivää. Minusta se on ollut pääasiassa amerikkalaisen kapitalismin yritys myydä meille lisää, vedoten huonoon omaantuntoon ja vaaleanpunaisiin mielikuviin. Nykyisin, itseäni kiinnostaa jo hieman legenda tämän päivän takana; sotilaita salaa avioliittoon vihkinyt piispa Valentinus, joka tämän johdosta menetti henkensä. Hölmö mies, jota ei tainnut liikaa kyynisyys vaivata.

Tähän päivään olen alkanut suhtautua itse enenevässä määrin myönteisesti. Koska olen huono muistamaan tai huomioimaan ystäviäni, on hyvä että edes yhtenä päivänä vuodessa siihenkin muistutetaan. Ei se silti takaa sitä, että olisin tänäänkään sen parempi ystävä kuin muinakaan päivinä. Tai huonompi.

Mitä sitten tuo paljon puhuttu ystävyys on? Itse olen tullut siihen tulokseen, että kyse on eniten vuorovaikutuksesta. Toisen ja omien tarpeitten kohtaamisesta suurin piirtein tasapuolisesti. Minä annan ja minä saan, tulen ymmärretyksi ja ymmärrän. Oman diasporani aikana ja nyt jälkeenpäin, on tuon kaltainen vuorovaikutus tullut aina vain harvinaisemmaksi. Kyynistyminen näyttelee varmasti siinä suurta osaa, sekä kokemusmaailmasta kumpuavan kielen muutos saa vuorovaikutuksen muuttumaan. Tilanne, jossa vanhojen ystävien kanssa ei enää tunnuta puhuvan samaa kieltä, syvä kohtaaminen jää vajaaksi, on yleisempää. Silloin oppii arvostamaan niitä tilanteita, kun vuosien tauon jälkeen kohtaa ystävän ja tulee olo että edellisestä tapaamisesta on tunteja, korkeintaan päiviä. Niinkin on käynyt.

Ystävyyssuhteet muuttuvat, syvenevät, laimenevat, pysyvät ennallaan – sen mukaan kuinka paljon ja kuinka laadullista vuorovaikutuksemme on. Samoin käy Jumala-suhteellekin. Tosin siinä suhteessa vain minä olen se joka muuttuu. Jumala on sama aina. Hän tietää elämäni käänteet, ne tiet mitkä olen saanut tai joutunut kulkemaan, Hän on ollut siellä mukana. Hän tuntee sydämeni ja ajattelumallini ja osaa vastata niihin tarpeisiin, mitä minulla Hänen suuntaansa on. Aina emme ehkä itse osaa nähdä sitä, koska omat halumme estävät meitä näkemästä todellisia tarpeitamme. Tähän asiaan apunsa tuo rukous ja Raamatun luku, ainoat tapamme olla suoraan vuorovaikutuksessa Jumalan kanssa.

Ehkä Hän puhuu jollekulle aamulla löytyneen kohdan kautta, joka mielestäni sopii meille tämän päivän muistutukseksi : (1.Joh 4:7-11)

Rakkaat ystävät, rakastakaamme toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta. Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus. Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus -- ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme.