Tämän vuoden aikana olen yrittänyt löytää itsestäni sitä aikuisempaa asennoitumista työhön ja olemiseen muutenkin. Nyt ei ole enää pätkätöiden aika, vaan täytyy alkaa tienaamaan tasaista toimeentuloa. Toisin sanoen tulla aikuiseksi, niin kuin vanhempani aikuisuuden mieltävät.
Tässä kohtaa sisäinen teinini hyppää esiin ja alkaa vaatia itselleen viihdykettä, "vauhtia ja vaarallisia tilanteita", päämäärätöntä haahuilua elämyksestä toiseen.
Näiden sisäisten vaatimusten ristitulessa, olen alkanut huomata kantavani itsessäni jonkin asteista syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa. Enimmäkseen se tulee esille vapaapäivinä. Varsinkin, jos olen ollut päivän tekemättä mitään ja vain levännyt. Luullakseni tuo tunne kumpuaa ajatuksesta, että tähän ikään mennessä olisi pitänyt saavuttaa paljon enemmän konkreettisia aikuisuuden statussymboleita. Omistusasunto, auto, parisuhde, lapsi tai kaksi, korkeakoulututkinto, kovapalkkainen työ, lomaosake ulkomailta. Tai vaihtoehtoisesti olisi pitänyt olla jo kuudetta vuotta reppureissulla jossain Aasian viidakoissa, ilman stressiä urasta tai muusta maallisesta.
Mitäpä sitten, jos on jo ehtinyt hankkia, niin aikuisuuden symbolit kuin vaihtoehtoisen kapinallisen kokemukset. Onko teesin ja antiteesin tulos aina synteesi? Elämäänsä kyllästynyt harhailija, joka ei löydä lopulta arvoa omistamisesta, eikä omistamattomuudestakaan. Jolle elämä on samaa paskaa eri päivänä. Voiko tuolloin löytää elämälleen minkäänlaista tarkoitusta? Tässä meitä voi mahdollisesti auttaa Saarnaajan kirjan kirjoittajat. Mutta siitä lisää seuraavassa osassa...
Sillä välin voit nauttia Tauno Palon esittämänä laulusta "Väliaikainen"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti