Mitäpä jos sanoisin, ettei elämällä lopulta ole tarkoitusta. Sellaisen kuvan voisi ainakin saada, mikäli Saarnaajan kirjaa lukee. Siellä kun kovin usein toistetaan kaiken olevan vain "turhuutta ja tuulen tavoittelua". Kuoleman korjatessa satoaan, jää ihmisestä vain katoava muisto ja kaikki hänen vaivannäkönsä valuu tyhjiin. Aarteitaan ei kukaan tiettävästi saa mukaansa, vaan tulevat sukupolvet perivät kaiken, lopulta unohtaen kuka oli se joka nuo aarteet alkujaan keräsi.
Itselleni tuli jopa hieman yllätyksenä, että Saarnaajan kirjan kirjoittaja(t) tiivistävät ihmisen elämän tarkoituksen kahteen tehtävään:
1. Rakasta Jumalaasi!
2. Nauti työsi hedelmistä!
Kaikki muu on "turhuutta ja tuulen tavoittelua".
Kieltämättä elämän tarkoitukseksi nuo aluksi tuntuvat kovin heppoisilta asioilta, mutta jos noita tarkastellaan lähemmin, ainakin itse löydän niistä omalle elämälleni riittävän tarkoituksen. Se, että rakastan Jumalaani, tarjoaa tavan elää elämääni suhteellisen terveesti. Se sisältää mielestäni kunnioituksen elämää itseään kohtaan, niin omaani kuin muiden. Työnsä hedelmistä nauttiminen kaikessa yksinkertaisuudessaan voi olla vaikka sitä, että istutettuaan omenapuun pääsee poimimaan ensimmäisen omenan siitä. Tai kun palkkapäivänä hankkii itselleen "jotain kivaa".
Elämä on oikeasti yksinkertaista, uskotko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti