Luterilaisuuden käyttämä kirkkokäsikirja on toisaalta nerokas ja hyvä apuväline jumalanpalveluksen toteuttamiseen. Miksi pyörä pitäisi joka sunnuntai keksiä uudelleen? Selkeä kaava ja kirkkovuoden mukaan vaihtuva teema helpottaa jumalanpalveluksen seuraamista. Yhtä osaa seuraa toinen, jolloin vuosien saatossa jokainen alkaa muistamaan missä järjestyksessä asiat tapahtuvat. Näin saavat myös kristinuskon keskeiset teemat kukin vuorollaan oman sunnuntainsa.
Vapaissa suunnissa eri teemojen toistuvuus on satunnaista. Jokainen saarnaaja kun puhuu siitä minkä Henki on hänen sydämelleen laskenut. Itse jumalanpalveluksen kulku ei suoranaisesti seuraa mitään virallista liturgista kaavaa, vaikka usein toistuukin samankaltaisena. Tämä asettaa "kokousta" johtavalle henkilölle omanlaisensa roolin seurakunnan ilmapiirin tunnustelijana. Lauletaanko enemmän kuin alunperin on sovittu, vai käytetäänkö enemmän aikaa rukoukselle. Tai vaihtoehtoisesti jätetäänkö jokin osio pois, jos saarnaaja sattuu puhumaan arvioitua pidempään.
Itse pysähdyin tänään myös sen "jännän" äärelle, että kun kysytään luterilaiselta rakkainta messun osaa, pystyy hän vastaamaan melko helposti. Esitäppä kysymys helluntailaiselle, ei hän välttämättä edes ymmärrä kysymystä. Hänelle käsitykseni mukaan jumalanpalvelus näyttäytyy enemmän yhtenä kokonaisuutena, korkeintaan jaotteluna: saarna ja muu. (Tässä esimerkissä tarkoitan helluntailaisuuden perinteistä muotoa ja sunnuntain päätilaisuutta, "city-seurakuntalaisuus" ja muu uudempi suuntaus voi nostaa esiin vielä ylistyksen omana jumalanpalveluksen osiona) Toki ehtoollinen kuuluu omana osanaan myös helluntailaiseen jumalanpalvelukseen, tosin harvemmin kuin luterilaisilla.
Kumpi näistä jumalanpalveluksen toteutustavoista on sitten parempi? Aloittaessani kirjoittamaan tätä tekstiä oli tarkoitukseni osoittaa vapaan jumalanpalveluksen paremmuus, mutta nyt joudun toteamaan kyvyttömyyteni tehdä tuon kaltaista johtopäätöstä. Molemmilla tavoilla on omat vahvuutensa ja samalla heikkoutensa. Luterilainen liturgia takaa järjestyneemmän ja samalla selkeämmän jumalanpalveluksen kulun. Samalla se mahdollistaa systemaattisen Raamatun opetuksen ja edesauttaa tarkastelemaan kirkkovuoden tekstejä uusista näkökulmista ja painotuksilla. Antaapa kirkkovuosi ja sen kolme vuosikertaa myös mahdollisuuden kierrättää samaa tai hieman modifioitua saarnaa uudestaan ja uudestaan. Onko se sitten itselle mielekäs tapa toimia, jää kunkin papin oman harkinnan varaan.
Vapaan jumalanpalveluksen etuna voi pitää liikkumavaraa toteutuksen suhteen sekä mahdollisuutta erityisen ilmapiirin huomioimiseen. Myös Pyhän Hengen toiminnalle annetaan selkeästi enemmän tilaa ja mahdollisuuksia. Saarnaa ei ole sidottu mihinkään tiettyyn Raamatun kohtaan tai teemaan, jolloin jumalanpalvelusten opetuksellinen anti voi olla hyvinkin laaja-alainen. Tässä on toki omat ongelmansakin, kuten opetuksen fokuksen katoaminen tai opetuksen yksipuolistuminen. Toisaalta Pyhän Hengen innoittama saarnan aihe voi kohdistua suoremmin kuulijoiden elämäntilanteisiin.
Olisiko siis aihetta koittaa löytää jonkinlainen synteesi näiden kahden hyvän tavan välille ja voisiko silloin jumalanpalvelus tulla vielä paremmaksi? Vai ovatko kummankin jumalanpalveluksen tavan taustalla olevat teologiset painotukset niin kaukana toisistaan, ettei minkäänlaista synteesiä ole mahdollista muodostaa? Onko siis mahdollista olla sekä luterilainen, että helluntailainen, vai täytyykö minun valita puoleni?
Vapaissa suunnissa eri teemojen toistuvuus on satunnaista. Jokainen saarnaaja kun puhuu siitä minkä Henki on hänen sydämelleen laskenut. Itse jumalanpalveluksen kulku ei suoranaisesti seuraa mitään virallista liturgista kaavaa, vaikka usein toistuukin samankaltaisena. Tämä asettaa "kokousta" johtavalle henkilölle omanlaisensa roolin seurakunnan ilmapiirin tunnustelijana. Lauletaanko enemmän kuin alunperin on sovittu, vai käytetäänkö enemmän aikaa rukoukselle. Tai vaihtoehtoisesti jätetäänkö jokin osio pois, jos saarnaaja sattuu puhumaan arvioitua pidempään.
Itse pysähdyin tänään myös sen "jännän" äärelle, että kun kysytään luterilaiselta rakkainta messun osaa, pystyy hän vastaamaan melko helposti. Esitäppä kysymys helluntailaiselle, ei hän välttämättä edes ymmärrä kysymystä. Hänelle käsitykseni mukaan jumalanpalvelus näyttäytyy enemmän yhtenä kokonaisuutena, korkeintaan jaotteluna: saarna ja muu. (Tässä esimerkissä tarkoitan helluntailaisuuden perinteistä muotoa ja sunnuntain päätilaisuutta, "city-seurakuntalaisuus" ja muu uudempi suuntaus voi nostaa esiin vielä ylistyksen omana jumalanpalveluksen osiona) Toki ehtoollinen kuuluu omana osanaan myös helluntailaiseen jumalanpalvelukseen, tosin harvemmin kuin luterilaisilla.
Kumpi näistä jumalanpalveluksen toteutustavoista on sitten parempi? Aloittaessani kirjoittamaan tätä tekstiä oli tarkoitukseni osoittaa vapaan jumalanpalveluksen paremmuus, mutta nyt joudun toteamaan kyvyttömyyteni tehdä tuon kaltaista johtopäätöstä. Molemmilla tavoilla on omat vahvuutensa ja samalla heikkoutensa. Luterilainen liturgia takaa järjestyneemmän ja samalla selkeämmän jumalanpalveluksen kulun. Samalla se mahdollistaa systemaattisen Raamatun opetuksen ja edesauttaa tarkastelemaan kirkkovuoden tekstejä uusista näkökulmista ja painotuksilla. Antaapa kirkkovuosi ja sen kolme vuosikertaa myös mahdollisuuden kierrättää samaa tai hieman modifioitua saarnaa uudestaan ja uudestaan. Onko se sitten itselle mielekäs tapa toimia, jää kunkin papin oman harkinnan varaan.
Vapaan jumalanpalveluksen etuna voi pitää liikkumavaraa toteutuksen suhteen sekä mahdollisuutta erityisen ilmapiirin huomioimiseen. Myös Pyhän Hengen toiminnalle annetaan selkeästi enemmän tilaa ja mahdollisuuksia. Saarnaa ei ole sidottu mihinkään tiettyyn Raamatun kohtaan tai teemaan, jolloin jumalanpalvelusten opetuksellinen anti voi olla hyvinkin laaja-alainen. Tässä on toki omat ongelmansakin, kuten opetuksen fokuksen katoaminen tai opetuksen yksipuolistuminen. Toisaalta Pyhän Hengen innoittama saarnan aihe voi kohdistua suoremmin kuulijoiden elämäntilanteisiin.
Olisiko siis aihetta koittaa löytää jonkinlainen synteesi näiden kahden hyvän tavan välille ja voisiko silloin jumalanpalvelus tulla vielä paremmaksi? Vai ovatko kummankin jumalanpalveluksen tavan taustalla olevat teologiset painotukset niin kaukana toisistaan, ettei minkäänlaista synteesiä ole mahdollista muodostaa? Onko siis mahdollista olla sekä luterilainen, että helluntailainen, vai täytyykö minun valita puoleni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti