Kissa pöydälle - seurakunta

Joku aika sitten otin vastaan haasteen kirjoittaa seurakunnasta. Samaan haasteeseen osallistuu kahdeksan muutakin teologian opiskelijaa, jokainen omalla tyylillään ja omista näkökulmistaan. Itse heräsin äsken todellisuuteen sen suhteen, että julkaisupäiväksi oli sovittu tämä päivä. Siispä on aika ottaa pieni tauko remontista ja jakaa muutamia kokemuksia seurakunnasta ja sen merkityksestä itselleni. 

Seurakunta on ollut jollain tavalla mukana elämässäni jo varhaisesta lapsuudesta. Vanhempani olivat mukana vähän siellä sun täällä seurakunnan toiminnassa ja me lapset kuljimme mukana enemmän tai vähemmän mielellämme. Ja sitten oli leirikeskus, jossa vanhempani toimivat useita vuosia talonmiehinä.  Niiltä vuosilta opin että seurakunnan talkoot tarkoittavat sitä, että viisi ihmistä ilmestyy paikalle ja kotiin pääsee vasta myöhään. 

Seurakuntaan liityin uskovien kasteen kautta 11-vuotiaana. Vaikka elämä myöhemmin onkin heitellyt sinne tänne, en tuota tekoani ole katunut milloinkaan. Parikymppiseksi asti olikin aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnoissa ja ottamassa vastuuta varkki- ja nuorisotyössä, kunnes tuli päivä jolloin aloitin työt baarissa. Jo aiemmin alkanut aktivoitumiseni poliittisesti, oli mielestäni saanut muutamat seurakuntalaiset huolestumaan uskoni tilasta ja kyseenalaistamaan valintani. Baarityön myötä minusta tuli heille täysi luopio. Jossain määrin näin taisi lopulta käydäkin. 

Ei varmaankaan tarvitse edes sanoa, että osallistumiseni seurakunnan toimintaan jäi vähäiseksi tuona aikana. Paluun seurakunnan yhteyteen tein kolmen vuoden kuluttua, kun reissullani päädyin Helsinkiin ja siellä Saalemiin. Yllättävää kyllä, löysin oman paikkani sieltä ja sain ottaa jälleen hieman vastuutakin. Elämä meni siinä kohtaa oikein mallikkaasti. Sitten työ alkoi ottaa enemmän aikaa ja tuli nainen, joka vei mukananaan. Usko kuihtui ja sai olla nurkassa viime kevääseen asti, jolloin tein jälleen uusia tunnusteluja seurakuntayhteyteen. Nyt oli vuorossa paluu alkuun, eli Joensuuhun. Monta asiaa tuntui muuttuneen kymmenen vuoden diasporan aikana, mutta jotain kovin nostalgistakin koin Siionin penkissä istuessani. Ehkä se oli jotain kotiinpaluun kaltaista tunnetta. 

Vaikka sanotaankin, että usko on henkilökohtainen asia, on se myös yhteisöllinen asia. Siksi seurakuntayhteys on mielestäni erityisen tärkeä. Seurakunnan tarjoama sosiaalinen ympäristö parhaimmillaan saa ihmisen elämään omaa uskoaan todeksi. On tietenkin helpompaa olla samankaltaisesti ajattelevien ihmisten ympäröimänä ja saada tukea omalle maailmankuvalleen. Ja mikä parasta, seurakunnan yhteydessä voi myös etsiä ja kyseenalaistaa. Enkä pidä ihan mitättömänä asiana sitäkään, että seurakunnassa ihmisen on mahdollista toteuttaa lahjojaan ja erityisosaamistaan. Itse en pysty soittamaan tai laulamaan niin kauniisti kuin moni muu, mutta keittiössä pääsen loistamaan, koska se on jotain mitä rakastan tehdä. 

Vaikka seurakunta on minulle rakas paikka ja siellä usein koen oloni hyväksi, on sinne monesti kovin vaikeaa saada itseään. Ajankäyttö on seurakunnankin suhteen vaikeasti hallittava asia. Jumala minua siinäkin auttakoon.

Muut haasteeseen osallistuvat löydät tästä:

Anu Backman - Stidit ristissä - http://stiditristiin.blogspot.fi/
Heidi Brand - Heidikatarina - http://heidikatarina.blogspot.fi/
Markus Finnilä - Webtuaginta - http://webtuaginta.blogspot.fi/
Kasperi Hakalisto - Keskellä, piilossa, välissä -http://jossainpiilossa.blogspot.fi/
Atte Hokkanen - Teologinen tuoppi -http://tuopillinenteologiaa.blogspot.fi/
Kari-Antti Kitunen - Juomanlaskijan teologiaa -http://karstu.blogspot.fi/
Janne-Pekka Mustonen - Japen nurkka -http://japennurkka.blogspot.fi/
Sami Siltanen - Välimerkityksiä -http://vlimerkityksi.blogspot.fi/