Vaikka olen vasta hyvin alussa omissa opinnoissani, en silti voi välttyä ajattelemasta tulevaisuutta ja omaa kykyäni toimia seurakunnan palvelijana. Otetaan esimerkiksi saarna, joka olennaisena osana liittyy tulevaan ammattiini. Saarnan tehtävä on ensisijaisesti tuoda esiin Kristusta ja olla Kristuksen puhetta seurakunnalle. Siinä kohtaa itseni on ainakin asetuttava hyvin nöyrälle paikalle, kuinka minä kurja syntinen voisin ikinä olla kelvollinen puhumaan Jumalan puolesta? Äkkiä ajateltuna tuollainen vastuu saa polveni vapisemaan ja äänen juuttumaan kurkkuun. Kuinka minä, joka ei aina itsekään ymmärrä Raamatun sanomaa, osaisin sitä selittää muille?
Kun miettii kirkon pitkää traditiota, ei ajatus omasta riittämättömyydestä yhtään helpota. Kirkon historia pitää sisällään sen verran kovan luokan ajattelijoita ja viisaita, ettei yksi laivakokki siinä seurassa ole juuri mitään. Jo tämän päivän suomalaiset kirkon vaikuttajat näyttävät olevan itselle saavuttamattomalla tasolla mitä tulee teologiseen ajatteluun. Kuinka siis voisin tuoda mitään uutta tai arvokasta julistukseen? Joku toinen on varmasti jo sanonut samat asiat paremmin.
Entäs sitten sielunhoidon tilanteet? Voiko sielunhoitaja jatkuvasti kokea suurta voimattomuutta ja avuttomuutta ihmiselämän tragedioiden edessä? Eikö sielunhoitajan pitäisi pystyä lohduttamaan surevaa ja ahdistettua? Tai tarjota toivoa toivottomille? Ei minusta ole siihenkään, sillä liian usein jään sanattomaksi. Enkä usein osaa nähdä toivoa vaikeuksien keskellä. En edes omalla kohdallani, vaikka minulla pitäisi olla henkilökohtainen suhde kaiken toivon antajaan, Kristukseen.
Ehkäpä olisi parempi vain tyytyä osaansa ja osaamiseensa. Sen kun tiedän, että minulle olisi mahdollista olla onnellinen kokkinakin. Tehdä oma osani yhteiskunnassa, maksaa veroni ja elää elämääni. Silti tahdon jotain enemmän. Jotain sellaista, missä tiedän olevani jatkuvasti haastettu. Jotain sellaista, missä joudun jatkuvasti kamppailemaan itseni kanssa. Jotain sellaista, minkä jälkeen voin sanoa yrittäneeni parhaani saada kaiken potentiaalini aktualisoitua.
Jos usko olisi järjellä perusteltavissa aukottomasti, ei Jeesus olisi syntynyt talliin jonnekin hevonperseeseen. Jos usko olisi ihmisviisaudella löydettävissä, eivät apostolit olisi olleet köyhiä kalastajia. Jos usko olisi hienoja ajatusrakennelmia, ei ihmeitä tarvittaisi. Mutta risti onkin hullutus tämän maailman viisaille. Se on jotain, mikä muuttaa ihmisen kokonaan. Se on henkilökohtainen suhde maailman luojaan, kaikkivaltiaaseen ja rakastavaan Jumalaan.
Me ihmiset voimme vain himmeästi heijastaa sitä rakkautta mikä Jumala on. Siinä kohtaa on toki arvokasta ja hyödyksi jos osaa puhua vakuuttavasti. Arvokkaampaa on kuitenkin hiljainen läsnäolo, se että vain kuuntelee. Hienoilla puheilla on hyvä viihdyttää kuulijaa, mutta jos puhe ei saa minkäänlaista tarttumapintaa kuulijan omaan elämään, on se vain sanoilla leikkimistä. Ja kuinka muuten voidaan löytää sitä tarttumapintaa, ellemme osaa kuunnella.
Evankeliumi on yksinkertainen, jopa oppimaton kalastaja saattoi sen ymmärtää ja välittää eteenpäin; Jumala tuli ihmiseksi, eli ihmisen elämän ja oppi tuntemaan ihmisen. Ja silti Hän rakastaa ihmistä niin paljon, että uhrasi itsensä saadakseen ihmisen takaisin yhteyteensä.
Jos siis evankeliumi on yksinkertaisuudessaan tämä ja minulla on korvat joilla kuunnella lähimmäisiäni, niin miksen siis voisi julistaa ja olla läsnä kun joku tarvitsee kuuntelijaa. Olinpa sitten pappi tai kokki.
1 kommentti:
Ymmärrän pointin.. (: Mua itteeni jotenkin pelottaa se että tuntuu ettei toi yliopisto valmista mihinkään noista. Meistä tulee uskonnon asiantuntijoita mutta meidän pitäisi olla paremminkin uskon asiantuntijoita (jos saat nyt ajatuksesta kiinni) ! Se koulu meidän täytyy käydä itse. Huhhuh. Onneks tässä on vielä aikaa!
Lähetä kommentti