Katkeruuden ylistys

No Man's Bandin "Katkeruuden ylistys" on yksi esimerkki niistä monista lauluista, jotka kumpuavat katkeruudesta. Tämä laulu on joskus ollut yksi suurista suosikeistani, juuri tuon konstailemattoman asioiden esittämistapansa vuoksi. Kyllä minä paljon mieluummin kuuntelen tälläistä laulua, joka on rehellisesti asiansa takana, kuin joitain siirappiin upotettuja rakkauslauluja, jotka lopulta kuitenkin ilmaisevat vain esittäjänsä katkeroitumista. 

Ehkeivät nämä laulut nyt ihan oppikirja-esimerkkejä tarkoittamastani tyylilajista ole, mutta menevät tarpeeksi lähelle. Hienoja veisuja kyllä molemmat. Ja kyllä niistä se katkeruus kuuluu, melko suoraan jopa. Ja silti molempia kappaleita voisi veivata illan viimeisinä hitaina BePopin lattialla. Tätä ei kyllä ihan hitaana, mutta melkoinen lattian täyttäjä oli tämäkin aikanaan...

Mitä sitten katkeruus oikeastaan on? Kun ei se oikein tunnekaan taida olla, vaan ehkä enemmänkin mielentila. Se syntyy kun kohtaamme epäoikeudenmukaisuutta tai petymme. Katkeruutta voisi ehkä kuvata parhaiten vertaamalla sitä kiveen kengässä. Lopulta aika pieni asia, mutta aikansa vaikutettuaan se saa aikaan monenlaista vaivaa; hiertymiä, rakkoja ja haavaumia. Toinen osuva vertauskuva on homeitiö, joka saadessaan muhia mielessämme alkaa erittää jos jonkinlaista myrkkyä. Eikä se hajukaan mikään miellyttävä ole, niin kuin jokainen hometta haistanut varmasti muistaa. Vaan eipä ole katkeroitunut ihminenkään sitä kaikkein miellyttävintä seuraa, koska katkeruus tarpeeksi pitkälle päästyään, samalla tavoin saa ihmisen "haisemaan" ummehtuneelle. Katkeruus myrkyttää mielen, poistaa elämästä ilon jättäen jäljelle vain muistot koetusta vääryydestä.

Mielestäni on omituista, että kukaan ylipäätään tahtoo katkeroitua tai kantaa katkeruutta mukanaan. Eipä kyllä kukaan varmaan tahdo katkeroitua, niin vain tapahtuu, mutta siitä voi kyllä päästää irtikin. Täytyy vain tunnustaa itselleen se tosiasia, että katkeruus on päässyt sisään. Silloin siitä on helpompaa myös luopua. Kuinka sen voi tehdä? Se on mielestäni melko yksinkertaista - anna anteeksi!

Antamalla anteeksi osoitetaan rakkautta, ei vain hänelle jolle annetaan anteeksi, vaan myös itselle joka vapautetaan katkeruudesta. Antamalla anteeksi, luovumme itsemme sitomisesta kohdattuun vääryyteen, eikä silloin tarvitse enää muistella kärsittyä pahaa. Näin toimiessani toteutan rakkauden kaksoiskäskyä rakastaen lähimmäistäni ja itseäni. Katkeruushan itsessään ei kohdistu todellisuudessa siihen mihin katkeruuden mielentilan liitämme. Jos olen katkeroitunut johonkin ihmiseen, ei hän siitä kärsi, tuskin huomaakaan koko asiaa. Itseänihän minä katkeruudellani vahingoitan. Eihän kohdatun vääryyden märehtiminen muuta asiaa. Jos sillä jotain saavutan, niin mielipahaa itselleni. Eikö siis olisi helpompaa vain luopua katkeruudesta, antaa anteeksi ja unohtaa. Niin elämä voisi jatkua ilman katkeruutta onnellisempana.