Vuosipäivä - johdatus elämän tarkoitukseen

Tänään tulee vuosi täyteen vakinaista juomanlaskua. Olen jossain määrin vaikuttunut saavutuksestani, sillä edellisen kerran olen ollut näin pitkään saman työnantajan palveluksessa neljä vuotta sitten. Sen jälkeen ovat työsuhteeni olleet huomattavasti lyhyempiä, määräaikaisia ja muutenkin liikkuvaisempia.
Tämän vuoden aikana olen yrittänyt löytää itsestäni sitä aikuisempaa asennoitumista työhön ja olemiseen muutenkin. Nyt ei ole enää pätkätöiden aika, vaan täytyy alkaa tienaamaan tasaista toimeentuloa. Toisin sanoen tulla aikuiseksi, niin kuin vanhempani aikuisuuden mieltävät.
Tässä kohtaa sisäinen teinini hyppää esiin ja alkaa vaatia itselleen viihdykettä, "vauhtia ja vaarallisia tilanteita", päämäärätöntä haahuilua elämyksestä toiseen.
Näiden sisäisten vaatimusten ristitulessa, olen alkanut huomata kantavani itsessäni jonkin asteista syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa. Enimmäkseen se tulee esille vapaapäivinä. Varsinkin, jos olen ollut päivän tekemättä mitään ja vain levännyt. Luullakseni tuo tunne kumpuaa ajatuksesta, että tähän ikään mennessä olisi pitänyt saavuttaa paljon enemmän konkreettisia aikuisuuden statussymboleita. Omistusasunto, auto, parisuhde, lapsi tai kaksi, korkeakoulututkinto, kovapalkkainen työ, lomaosake ulkomailta. Tai vaihtoehtoisesti olisi pitänyt olla jo kuudetta vuotta reppureissulla jossain Aasian viidakoissa, ilman stressiä urasta tai muusta maallisesta.
Mitäpä sitten, jos on jo ehtinyt hankkia, niin aikuisuuden symbolit kuin vaihtoehtoisen kapinallisen kokemukset. Onko teesin ja antiteesin tulos aina synteesi? Elämäänsä kyllästynyt harhailija, joka ei löydä lopulta arvoa omistamisesta, eikä omistamattomuudestakaan. Jolle elämä on samaa paskaa eri päivänä. Voiko tuolloin löytää elämälleen minkäänlaista tarkoitusta? Tässä meitä voi mahdollisesti auttaa Saarnaajan kirjan kirjoittajat. Mutta siitä lisää seuraavassa osassa...

Sillä välin voit nauttia Tauno Palon esittämänä laulusta "Väliaikainen"

Kesä ja kärpäset

Tosin nämä kärpäset purevat ja ovat muutenkin ikäviä. Pöllärillä ei siis mikään ole muuttunut, paarmat, itikat ja mäkäräiset kiusaavat aivan niin kuin kymmenenkin vuotta sitten. Myös jalkapallo on säilyttänyt jossain määrin asemiaan suosituimpana ulkoilumuotona. Uimisen jälkeen tietenkin. Niin, mie olen leirillä, jos se sattui olemaan vielä epäselvää. Oma roolini täällä on lähinnä hengailla ja pitää huolta että saunat ovat aikanaan lämpimät ja käsienpesu paikoilla riittää paperia ja saippuaa. Ei siis liikaa stressiä tai vastuuta, menee vähän loman piikkiin. Ja parasta on se, että pääsee monesti päivässä valmiiseen ruokapöytään, ARVOSTAN!
Jos jotain negatiivista tästä kaikesta pitää löytää, niin se että tajuaa kymmenen vuoden hurahtaneen vauhdilla ohi. Eihän siitä ole niin pitkä aika kun olin sivarissa päiväkodissa. Ja nyt ne pikkutytöt sieltä ovat täällä leirin isosina. Järkyttävää ja toisaalta aika jees.
Että näiden päivien nostalgia-annos saadaan varmasti täyteen on aivan pakko silloin soittaa Petraa, eikä mitään uutta vaan niitä klassikko albumeita "Unseen Poweria" ja "Beyond Beliefiä". Tällä kertaa vain joutuu tyytymään spotifyn versioihin c-kasettien sijaan. Tunnelma siitä hieman kärsii kun yhteys tykkää toimia hetkittäin.
Parasta leirillä olemisessa on ehdottomasti se, ettei täällä tule juuri mietittyä työasioita. Ja lapset kyllä nopeasti vievät ajatukset nopeasti pois arkisista asioista. Jos ei muuten, niin viimeistään siinä vaiheessa kun joku saa päähänsä kiivetä lipputankoon ja leikkiä teräsmiestä lipun toimittaessa viitan virkaa.
Vaan vaikka kuinka leppoisaa täällä onkin, on silti leirin jälkeen mukava palata kotiin ja normaaliin arkeen. Viisitoista vuotta sitten saattoi täällä leirikeskuksessa viettää useita viikkoja kesästään, mutta se oli viisitoista vuotta sitten. Ehkä sitä on tullut mukavuuden haluiseksi ja oman kodin rauha on kuitenkin jotain mistä nauttii aavistuksen enemmän kuin leirielämästä. Sisävessa, suihku ja oma sänky, asioita joita ilman voi kyllä elää, mutta jos ei ole pakko, en sitä tee.