Rumpujuttuja

Laita soimaan, nojaa taakse ja sulje silmäsi.

Anna itsellesi hetki aikaa olla. Anna musiikin viedä jonnekin, ihan minne vain.

Voi olla pelottavaa vain olla.

Itsensä kohtaaminen on monesti vaikeampaa kuin lähimmäisen.

Vaikka siitä kaiken pitäisi alkaa.

Lisää hyviä juttuja : BassDrive

Katkeruuden ylistys

No Man's Bandin "Katkeruuden ylistys" on yksi esimerkki niistä monista lauluista, jotka kumpuavat katkeruudesta. Tämä laulu on joskus ollut yksi suurista suosikeistani, juuri tuon konstailemattoman asioiden esittämistapansa vuoksi. Kyllä minä paljon mieluummin kuuntelen tälläistä laulua, joka on rehellisesti asiansa takana, kuin joitain siirappiin upotettuja rakkauslauluja, jotka lopulta kuitenkin ilmaisevat vain esittäjänsä katkeroitumista. 

Ehkeivät nämä laulut nyt ihan oppikirja-esimerkkejä tarkoittamastani tyylilajista ole, mutta menevät tarpeeksi lähelle. Hienoja veisuja kyllä molemmat. Ja kyllä niistä se katkeruus kuuluu, melko suoraan jopa. Ja silti molempia kappaleita voisi veivata illan viimeisinä hitaina BePopin lattialla. Tätä ei kyllä ihan hitaana, mutta melkoinen lattian täyttäjä oli tämäkin aikanaan...

Mitä sitten katkeruus oikeastaan on? Kun ei se oikein tunnekaan taida olla, vaan ehkä enemmänkin mielentila. Se syntyy kun kohtaamme epäoikeudenmukaisuutta tai petymme. Katkeruutta voisi ehkä kuvata parhaiten vertaamalla sitä kiveen kengässä. Lopulta aika pieni asia, mutta aikansa vaikutettuaan se saa aikaan monenlaista vaivaa; hiertymiä, rakkoja ja haavaumia. Toinen osuva vertauskuva on homeitiö, joka saadessaan muhia mielessämme alkaa erittää jos jonkinlaista myrkkyä. Eikä se hajukaan mikään miellyttävä ole, niin kuin jokainen hometta haistanut varmasti muistaa. Vaan eipä ole katkeroitunut ihminenkään sitä kaikkein miellyttävintä seuraa, koska katkeruus tarpeeksi pitkälle päästyään, samalla tavoin saa ihmisen "haisemaan" ummehtuneelle. Katkeruus myrkyttää mielen, poistaa elämästä ilon jättäen jäljelle vain muistot koetusta vääryydestä.

Mielestäni on omituista, että kukaan ylipäätään tahtoo katkeroitua tai kantaa katkeruutta mukanaan. Eipä kyllä kukaan varmaan tahdo katkeroitua, niin vain tapahtuu, mutta siitä voi kyllä päästää irtikin. Täytyy vain tunnustaa itselleen se tosiasia, että katkeruus on päässyt sisään. Silloin siitä on helpompaa myös luopua. Kuinka sen voi tehdä? Se on mielestäni melko yksinkertaista - anna anteeksi!

Antamalla anteeksi osoitetaan rakkautta, ei vain hänelle jolle annetaan anteeksi, vaan myös itselle joka vapautetaan katkeruudesta. Antamalla anteeksi, luovumme itsemme sitomisesta kohdattuun vääryyteen, eikä silloin tarvitse enää muistella kärsittyä pahaa. Näin toimiessani toteutan rakkauden kaksoiskäskyä rakastaen lähimmäistäni ja itseäni. Katkeruushan itsessään ei kohdistu todellisuudessa siihen mihin katkeruuden mielentilan liitämme. Jos olen katkeroitunut johonkin ihmiseen, ei hän siitä kärsi, tuskin huomaakaan koko asiaa. Itseänihän minä katkeruudellani vahingoitan. Eihän kohdatun vääryyden märehtiminen muuta asiaa. Jos sillä jotain saavutan, niin mielipahaa itselleni. Eikö siis olisi helpompaa vain luopua katkeruudesta, antaa anteeksi ja unohtaa. Niin elämä voisi jatkua ilman katkeruutta onnellisempana.

Etsikää ensin...

Olen kroonisesti huolissani monenlaisista asioista. Mitä söisin tällä viikolla, millä maksan laskuni jotka tuntuvat rakentavan omaa Baabelin torniaan, tulevista ja menneistä tenteistä ja monista muista asioista joita elämään olennaisesti liittyy. Niinpä löydänkin itseni monesti esittämästä pitkiä pyyntölitanioita Jumalalle: "Anna minulle sitä, tätä ja tuota", enkä siinä sinänsä tee mitään väärin, onhan meillä lupa pyytää Taivaalliselta Isältämme ja Hän on luvannut kuulla meitä ja antaa meille sen mitä tarvitsemme. Aina vain se mitä minä haluan, ei olekaan samaa kuin se mitä minä tarvitsen.

Vuorisaarnassaan Jeesus kehottaakin meitä: "Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan." (Matt. 6:33) Kyllä, kyseinen jae liittyy kokonaisuuteen, jossa puhutaan myös taivaan linnuista ja kedon kukkasista, siitä kuinka ne eivät kylvä eivätkä niitä ja kuinka ne ovat puetut loisteliaammin kuin Salomo tai Paris Hilton koskaan. Ja kuinka paljon tärkeämpiä me ihmiset olemme Jumalalle, eikö Hän siis pitäisi meistä huolta? Eikä meiltä edellytetä muuta, kuin että uskossa heittäydymme Jumalan huolenpidon varaan.

Toisaalta, uskon ettei vanha sanontakaan väärässä ole, siis se "ei Luoja laiskoja elätä". Kyllä tässä elämässä meidän täytyy "perse ruvella" leipämme tienata. Mutta uskon, että Jumala tahtoo myös siunata vaivannäkömme, niin että meille jää myös aikaa etsiä Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan. Ja siinä yhteydessä levätä arkisesta työstämme Jumalan kasvojen edessä.

Se, että alamme etsiä Jumalan valtakuntaa, saa meissä aikaan myös asenteellista muutosta. Alamme ehkä pitämään turhana monia niistä asioista, joita ennen halusimme. Ehkäpä se iPhonen uusin malli ei olekaan tarvelistamme kärkipäässä tai kumisaappaiden ei tarvitse olla Louis Vuittonit. Lakkaamme juoksemasta rahan perässä, koska se alkaa näyttämään typerältä. (välikevennys tähän voidaan löytää Kummelin Jackpot-elokuvasta, kohdasta jossa Keijo keskellä peltoa kehottaa itseään jahtaavaa Perttiä lopettamaan rahan perässä juoksemisen) Ehkäpä lähimmäisenrakkaus saa entistä suuremman merkityksen elämässämme.

Uskonnollinen huoraaminen

Toisin kuin nimestä voisi suoraan päätellä, tässä kirjoituksessa en käsittele temppeliporttoja tai muita uskonnollisessa viitekehyksessä esiintyneitä alansa ammattilaisia, perinteisessä mielessä tulkittuna.

Luennolla heränneitä kysymyksiä, kun puhuttiin lähetystyöstä ja kristinuskon leviämisestä maailmalla.
1. Onko kristinuskon opin "vesittäminen" erilaisen maailmankuvan omaavien saavuttamiseksi hyväksyttävää?
2. Onko pohjoismainen tulkinta merkityksellisistä opinkappaleista ainoa oikea?
3. Onko länsimaisen teologian käsitykset ja tulkinnat siirrettävissä sellaisinaan muihin kulttuuritaustoihin ja maailmankuviin?
4. Mikä on kristinuskon pienin yhteinen nimittäjä, jolla voidaan määrittää tunnustuskuntien kristillisyys?

Näihin kysymyksiin en osaa itse vastata, vaikka niitä jo on tullut aika ajoin pohdittua jo melkein kuukauden päivät. Mutta pohdinta jatkukoon ja ehkä edes yhteen osaan vastata, sitten kun olen valmis teologi.

SE vaikein - aloitus

Kuinka voittaa tyhjän sivun ahdistus? Kuinka luoda paras mahdollinen aloitus? Noita kysymyksiä kohtaan jokaisen kirjallisen projektin alussa. Itsekriittisyys ottaa vallan ja kymmeniä rivejä tekstiä pyhkiytyy ruudulta. Ei näin voi aloittaa blogia, tai muutakaan kirjoitusta. Aloitus, tila jolloin mieli täyttyy odotuksista ja joskus jopa epärealistisista haavekuvista, harvoin vastaa kirjoittamisen lopputuloksen todellisuutta.
Kieltämättä, uuden aloittaminen on jännittävää. Mielessä voi olla kuva lopputuloksesta, mutta tie siihen on vielä hämärän peitossa. Mitä kaikkea matkalla voikaan tulla vastaan? Yleensä vain raadollista puurtamista, mistä kaikki kuviteltu ihanteellisuus ja glamour on kaukana.
Tämäkin tekstin pätkä on aloitettu useaan kertaan ja viisasta olisi aloittaa kokonaan alusta ainakin kerran vielä. En sitä kuitenkaan aio tehdä vaan hylkään kaiken itsekriittisyyden ja julkaisen jäsentelemättömän raakaversion. Miksi? Koska tämän blogin on tarkoitus olla harjoitusalusta, josta voin nähdä kehityksen kirjoittajana, jos sellaista tulee tapahtumaan. Toisena syynä on se, että en pysty kirjoittamaan useinkaan keskeytyksettä. Ajatus katkeaa ja jatkuu miten jatkuu.
Siksi arvoisa lukija, suhtaudu tähän blogiin armollisesti. Jos joskus onnistun tänne kirjoittamaan jotain mieltäylentävää tai ajatuksia herättävää, on se suuri ihme.